Rauhallista joulua!

Tänä vuonna en ole kiirehtinyt joulun kanssa, vaikka olisin halunnut. On ollut niin paljon töitä. Aloitin kolme viikkoa sitten uudessa työssä, joka niin kiinnostava kuin onkin, on vienyt minusta kaikki mehut. Töihin on pitkä matka, joten herään aamuisin viideltä ja lähden ennen kuutta; palaan kotiin toisinaan ennen viittä, toisinaan vasta kuuden jälkeen päivästä riippuen.

Aioimme viettää joulun kotona, mutta anoppini sairauden takia suunnitelmat ovat muuttuneet. Siitäkään syystä en ole leiponut ja laittanut ruokaa, en koristellut kotia, enkä tehnyt oikeastaan mitään jouluista. Joulukortteja olen lähettänyt ja muutamia lahjoja laittanut lapsille.

Koetan muuttaa mieleni hyväksi, lämpimäksi ja helläksi, vaikka tässä rytmissä se onkin aika vaikeaa. Kunpa ehtisin edes neulomaan! Siitä jo rauhoittuisin. Sain mohairvilliksen valmiiksi, mutta siinä on vielä pari lyhyttä saumaa ommeltavana. Olen aloittanut myös sliparia itselleni. Mutta eipä noista kannata enempää puhua. Joko lähestyy jokavuotinen neuleplääh...

Ensi vuonna yritän järjestää asiani niin, että pystyn harrastamaan jotakin = neulomista ja neulebloggailua. On niin paljon mietittävää, koska minulla ei ole vakituista työpaikkaa täällä. Mitä alkaisin, mihin ryhtyisin?

Toivotan kaikille blogiystävilleni rauhallista joulua! Palaan ruudun äärelle niin pian kuin suinkin, kunhan saan energiani kuntoon!

Täällä ollaan!

Oi rakkaat ystävät ja kaikki muut, jotka olette ihmetelleet, minne olen kadonnut! Täällä minä olen uudessa kodissani Lapissa. Elokuisen muuton jälkeen en ole jaksanut lainkaan bloggailla: en lukea teidän blogejanne enkä päivittää omaani. Käsitöitäkään en ole juuri tehnyt.

Mutta nyt elämä alkaa taas muotoutuva minun näköisekseni. Sisustushommat ovat vielä kesken, mutta pikkuhiljaa etsiskelen ja ompelen verhoja ja muuta sellaista. Verhoja en oikeastaan kaipaakaan, niin kauniit ovat näkymät ikkunoistamme. Tässä keittiön ikkunan alla meillä on lintulauta, jolla juuri nyt aterioivat käpytikka, närhi ja lukuisa joukko talitiaisia. Lunta on satanut jonkin verran, ja aurinko vielä häämöttää puiden takaa. Pakkasta on lähes 13 astetta! (Nyt se tikka tuli kurkistelemaan minua ovi-ikkunasta!)

Ihmiset täällä pohjoisessa ovat suhtautuneet meihin etelän variksiin oikein mukavasti. Emmehän me niin outoja lintuja täällä hiihtokeskuksessa olekaan. Negatiiviset kokemukset liittyvät teknisiin asioihin: Helsingin Sanomat kannetaan meille vasta ilmestymistä seuraavana päivänä, ja Lapin Kansakin tulee vasta iltapäivällä. Soneran laajakaistaa saimme odottaa tämän viikon maanantaihin saakka: ei ollut Sonera osannut varautua siihen, että sadan tontin uudelle asuntoalueelle saattaa jossakin vaiheessa muuttaakin joku!

Olen hiipimässä takaisin myös työelämään. Mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan lähden kulkemaan. Tällä viikolla olen ollut englannin opettajan sijaisena, ja opetan myös suomea ulkomaalaisille muutaman tunnin viikossa.

Kunhan tästä vielä lisää nohevoidun, laitan vähän kuviakin tulemaan. Nyt alan tanssia pölyimurin kanssa. Palataan!

Tyhjässä talossa

Muuttokuorma lähti, ja minä olen aivan rätti, poikki ja väsynyt! Tavarat eivät ihan mahtuneet muuttoautoon ja sen peräkärryyn, joten minä kuljetan loput, sikäli kun ne minunkaan autooni sopivat. Ja minulla on sitten myös peräkärry veneen kuljetusta varten.

Siitä roinasta muuten: Oliko kyydissä sittenkään turhaa tavaraa? Oli suksia, lasketteluvälineitä, metsästys- ja kalastustarvikkeita, kirjoja, lehtiä, lankaa, kankaita, villoja, maalauksia, maalaustarvikkeita, valokuvia, dioja, videoita, vaatteita, astioita, huonekaluja, pelikoneita ja pelejä. Meidän perheen arkea - ja vähän juhlaakin.

Tyhjä talo huokailee. Minä sen sijaan en jaksa nyt herkistellä, koska selkää ja jalkoja särkee ja käsien iho kinnaa ja kutisee luuturätin vääntämisestä. Nukun pikkupoikien huoneessa kuopuksen sängyssä, joka pieneksi jääneenä saa pian uuden nukkujan. Tässä huoneessa pikkupoikani uinuivat noin 2500 yötä; ennen nukahtamistaan näkivät tuon katulampun loisteen.

Muuttoauto alkaa täyttyä. Mitenkähän tässä käy?

Peräkärryyn ahdettiin rytötavarat.

Kukatkin kyytiin!

Puoli yhdeksältä muuttoauton nokka kääntyi pohjoisen suuntaan. Vettä oli satanut koko päivän.

Lasken öitä

Huomisiltana tämä talo on tyhjennetty meistä: meidän tavaroista, muistoista ja monenlaisista tapahtumista kahdeksan vuoden aikana. Tässä talossa on naurettu ja itketty, unelmoitu ja suunniteltu, riidelty ja leikitty. (Nyt itken.) Ehkä tänne kuitenkin jää jotakin meistä - jonkinlainen näkymätön jälki. Näkyviä ainakin on, sen olen huomannut pakatessani. Esimerkiksi tietokonehuoneen parketin ovat pojat jyystäneet melkein kuopalle työtuolin alta!

Olen jo viikkojen ajan hyvästellyt tuttavia liikkuessani kaupoissa ja muualla. En jaksa ajatella enää tätä kaupunkia enkä sen ihmisiä. Ajatukseni ovat jo matkalla pohjoiseen. Muuttoauto lähtee huomisiltana. Siivoan pari päivää ja sitten minäkin suuntaan sinne. Bloggailuun saattaa tulla pitkä tauko jo siitäkin syystä, että Sonera ei ole saanut laajakaistaverkkoaan valmiiksi Hillatien alueella. Ja enpä varmasti muutenkaan ehtisi nyt kirjoittelemaan.

Siitä olen hyvilläni, että roinaa on lähtenyt hyvin kiertoon tästä pesästä. Pojille olen antanut taas yhden tärkeän ohjeen elämää varten: älä osta mitään. Jos saisin aloittaa kaiken alusta, jättäisin esimerkiksi kirjat hankkimatta - saahan niitä kirjastosta! Noin viisikymmentä laatikkoa on täytetty kirjoilla, lehdillä ja kansioilla. Pitäisiköhän joskus alkaa lukeakin? Jos totta puhutaan, luin nuorempana lähes koko ajan, mutta nykyään on elämässä niin paljon muuta tehtävää, ettei aika tahdo riittää. Mottoni tästä eteenpäin: vähemmän tavaraa, enemmän aikaa.

Muuttokiireitä...

No niin. Pihalle on tänään tuotu jättikokoinen vaihtolava, johon on tarkoitus syytää kaikki tarpeettomat roinat ja roskat. Aloitimme "pikkupoikien" huoneesta, josta lähti kaksi jätesäkillistä leluntapaisia ja muita tavaroita, sellaisia, joilla ei aikoihin ole leikitty. Makuuhuoneen yläkomerosta löysin myös vaatteita, joista nypin napit ja jotka panin sitten menemään. Mutta kyllä ihmisellä pitää olla jotain tarpeetontakin - sellaista, joka muistuttaa menneestä, joskus olleista ihmisistä ja tapahtumista. Laitoin kannelliseen muovilaatikkoon talteen mm. ukkini riihipaidan, äitini emäntäkoulussa tekemän kauniin esiliinan, joitakin vauvan vaatteita sekä ison kasan tutteja. Lisää aarteita löytyy kyllä vielä.

Tämä näin alkuun. Muuttolaatikoita tulee huomenna.

Muuten olen ahkeroinut uusintoa Mariette-takista. Hylkäsin alkuperäisen mallin ja aloin säveltää erittäin yksinkertaista aina oikeaa; hihat teen suoraan pyöriöstä alaspäin. Eikä sitten muuta. Schachenmayrin Mohair Lux purkautui hyvin ja neuloutuu uudelleenkin ilman ihmeempiä natinoita. Joitakin pikku pörhöjä on matkan varrella, mutta ne voi kyllä hyväksyä. Väri on ihastuttavan syvä ruskeanpunainen, jota en tosin onnistu kameralla ikuistamaan: tässä se näyttää enemmäkin oranssilta, kun taas edellisen postauksen kuvassa langasta löytyy jopa pinkkejä ja liiloja sävyjä!

Yksi asia kyllä jännittää tässä muutossa. Nyt nimittäin miehelleni paljastuu koko totuus lankavarastoni laajuudesta. Tähän saakka olen onnistunut jemmaamaan lankoja eri puolille taloa kuten toivottoman lankaholistin kuuluukin. Lähes 18 vuoden avioliittomme aikana olen tämän puolen itsestäni pystynyt häneltä kätkemään.

Takaisin elämään

Viimeinen postaukseni oli ennen juhannusta. Kesäloma oli, ja kaikenlaista tehtiin ja touhuttiin, mutta ei sittenkään tarpeeksi. Tai ehkä kuitenkin liikaa? Tämä loma oli ikävin pitkiin aikoihin.

Nyt stressit alkavat helpottaa. Kerron vähän, kuvien kera: Saimme myytyä talomme, joten siitä asiasta ei ole enempää huolta. Hienoista haikeutta on kuitenkin ilmassa, sillä muuttopäivä on jo parin viikon kuluttua, ja tämä kahdeksan vuotta kestänyt vaihe päättyy lopullisesti. Olen kuljeskellut talossamme ja pihalla ja muistellut noita vuosia, jotka ovat vierineet uskomatonta vauhtia.



Vietimme mökillä kolme viikkoa heinäkuun alusta. Säät olivat, mitä olivat - siitä ei sen enempää. Nuorempana kesälomasäillä oli enemmän merkitystä, mutta nyt tärkeintä on itse loma - se, että saa hetken aikaa olla ja hengittää kaikista pakoista vapaana. Niin olikin kolme viikkoa, mutta energia ei vielä siitä palautunut. Neuloin kuitenkin muutamia keskeneräisiä töitä valmiiksi sen jälkeen, kun sain taisteltua itseni vapaaksi ikkunanpesupakosta ja muusta orjuuttavasta. Jannesta tein huivin, josta pidän kovasti. Kuvassa se on männyn kaulassa, mutta minä kietoudun siihen kuin metsän syliin. Turvallista.

Jos olisin puu, olisin mänty. Pidän myös koivusta (ja sen kuiskeesta kesäisinä iltapäivinä), mutta kaiken maailman eksoottisia puita tyydyn katsomaan ja ihailemaan kauempaa. Mökin ympärillä meillä on paljon jykeviä ja vakaita honkia lapsineen. Hiukkasen niitä piti harventaa, jotta jälkeen jäävillä olisi tilaa ja valoa kasvaa. Mieheni oli metsurina, ja minä huolehdin taiteellisen vaikutelman säilymisestä. Tässä mietin juuri, mitä puustosta pitäisi karsia (ja mitä elämästä, joka juuri nyt on melkoisessa taitekohdassa):

Mariette-jakku valmistui loman aikana. Pingoittelin sitä yläkerran vieraspatjoilla useaankin otteeseen, mutta en millään saanut siihen sellaista muotoa ja kokoa, että voisin sen ihan oikeasti pukea ylleni. Siis turhaa, oi, turhaa, oli tämäkin taas! Kuvassa jakku näyttää varsin kivalta, mutta purin sen pois tästä elämästä. Mohair Lux on upea lanka, ja varsinkin, kun se purkautuu sen enempiä nykimättä. Uusi jakku on työn alla. Näin mänty sitkeä...

Tänä vuonna muuten kasvit kukkivat todella myöhään. Tässä valoa tähän himmeään perjantai-iltapäivään, keltaisia kurjenmiekkoja perennapenkistäni, joka ei oikeastaan enää minun olekaan:

Kotiin palattuamme ompelin kasaan jo kuukausia sitten valmistuneen lepakkohihaisen neuleen. Se on Seiskaveikkaa, josta en lankana enää nykyään niin kovin perusta, mutta jostakin syystä nämä värit iskivät sieluuni. Vauvaseni 12 vee kuvasi neuleen ylläni. Hankin viime viikolla Isoaveljeä samoissa sävyissä aikeena suopaista siitä pitkä takki syksyksi. Sen päivän kun vain näkisi! Mutta syksy tulee varmasti.

Yksi merkittävimmistä uutisista tänä kesänä on se, ettei esikoiseni sittenkään vielä muuta kotoa. Iloitsen siitä suuresti, vaikka olinkin jo tottunut ajatukseen poikasen kotoa lentämisestä. Hän on nyt opiskellut kolme viikon jaksoa Päivölässä ja yksi viikko on vielä jäljellä, mutta tänään hän ilmoitti lopullisena päätöksenään, ettei hän jatka siellä syksyllä. Joten hän muuttaa mukanamme pohjoiseen! Olen tästä äärettömän kiitollinen, osin itsekkäistä syistä ja osin hänen puolestaan. Ikävöin häntä kovasti ja samalla näen, ettei hän ole kasvanut vielä valmiiksi lähtemään itsenäiseen elämään. Kesäkurssit uusine kavereineen ja risteily junilla ympäri Suomea ovat tehneet kuitenkin erittäin hyvää nuorelle miehelle.

Lopuksi vielä pieni, suloinen muisto tästä kesästä: Rantasaunamme välikattoon oli oravaäiti laittanut pesänsä. (Sama luontokappale oli myös jyrsinyt silikonitiivisteet lähes kaikista päätalon ikkunoista.) Yhtenä saunailtana yksi poikasista oli päättänyt lähteä tutustumaan ulkomaailmaan, mutta ei kyennyt nousemaan takaisin pesäänsä hirsiseinää pitkin. Siinä se poukkoili ympäriinsä surkeasti äännellen, emoaan apuun kutsuen. Emo varmasti kuuli hätähuudot, mutta ei rohjennut lähestyä, koska saunojat ja valokuvaaja heiluivat uteliaina poikasen ympärillä. Koettipa pienokainen ihmislapsenkin apuun turvautua!

Kun saunojat lopulta jättivät pienoisen rauhaan, nouti oravaemo lapsensa takaisin pesän suojiin.

Tähän päätän kesäkatsauksen. Nyt kun elämän kuviot alkavat taas selkiintyä, energiakin palautuu nuutuneeseen olemukseeni. Mikäpä tässä on ollessa: ihmisemo kaikki pennut kainalossaan vaihtaa pesää, jonka poikasten isä on kesän aikana rakentanut. Asiat järjestyvät aina, kyllähän minä sen tiesinkin, mutta joka hetki ei vain jaksa uskoa.

Valokuvatorstai: Yötön yö

Kaunista juhannusta kaikille, satoi tai paistoi!

Olemista

On tässä ollut tekemistä ja olemista. En ole ehtinyt ja jaksanut päivittää blogiani, mutta nyt tuntuu, että olen velkaa sen teille, jotka laskurista päätellen käytte katsomassa sepustuksiani.

Pari tiivistä projektia on juuri päättynyt, ja olen huokaissut vähän. Keskimmäisen rippijuhla oli viime pyhänä: hieno tilaisuus, lämminhenkiset juhlat perhepiirissä. Vieraita oli tällä kertaa tavallista vähemmän, sillä anoppini on sairastunut vakavasti eikä voinut matkustaa tänne asti.

Ajamme anopin luo viettämään juhannusta. Mieheni on apealla mielellä, koska aikaa taitaa olla kovin vähän enää. Hän ahkeroi taloprojektin kanssa pohjoisessa, kun taas minä olen tehnyt talonmyyntiä täällä.

Moni asia muuttuu nyt - ehkä liian moni samalla kertaa? Välillä olen mielettömän väsynyt, mutta virkistyn sitten taas. Koetan muistaa hyvän neuvon perunoiden kuorimisesta: yksi kerrallaan ne vähenevät (eikä ole syytä yrittääkään tehdä kaikkea kerralla valmiiksi). Niin kai huoletkin, kun ne ajallaan saa pois päiväjärjestyksestä.

Laitan tähän parisen viikkoa siten otetun kuvan Hillatieltä. Nyt taidetaan olla jo sisätöissä, mutta sateen takia katolle on saatu vasta aluskate. Jospa aurinko taas jaksaisi paistaa.

Käsitöitä en muuten ole tehnyt juuri lainkaan. Muuan huivi saattaa valmistua lähiaikoina, mutta en lupaa mitään. Ehkä kesälomalla heinäkuussa?

Valokuvatorstai: Jo joutui armas aika

Eilen lauantaina ylioppilaat ja muut koulunsa päättäneet viettivät ilojuhlaa. Minun suvussani eilinen oli surun ja kaipauksen päivä: saatoimme enoni hänen viimeiselle matkalleen. Uskon kuitenkin, että pitkän sairauden jälkeen hänelle vihdoin jo joutui armas aika. Nuku hyvin, Veikko-eno.

Valokuvatorstai

Olen ensimmäistä kertaa mukana valokuvatorstaissa, jonka aiheena on 2. Tämä on ensimmäisiä kuvia, joita otin vasta hankkimallani digikameralla heinäkuussa 2005. Onnea 2-vuotiaille torstaiblogeille! Kuvassa tutkin poikani kanssa uuden kamerani ominaisuuksia.

Elämän tarkoitus

Toukokuu on pian ohi, ja olen saanut aikaan vain yhden säälittävän postauksen. Joten nyt yritän parantaa hieman. Juuri nyt tapahtuu niin paljon, että minulla on kova työ pitää raamini kasassa: on tämä muutto, uuden työpaikan etsintä, lapsen kotoa lähtö, opiskelu. Tuntuu, etten ole aiemmin näin hankalaan kohtaan tullutkaan. Siksi kai kirjoittaminenkin on niin vaikeaa.

Enoni, äitini kaksoisveli, haudataan lauantaina. Hänen lähtönsä ei ollut yllätys, mutta tuntuu silti niin kovin oudolta. Meitä serkuksia kokoontuu hautajaisiin, ja väkisinkin tulee mieleen, että yksi sukupolvi on siirtymässä pois. Sitten on meidän vuoromme. Aika on mennyt niin nopeasti. Joskus toivon, että saisin palata alkuun: mitä kaikkea tekisinkään toisin! Mutta voisinko sittenkään? Osaisinko, haluaisinko?

Ehkä kaiken pitikin mennä juuri näin. Jostakin oudosta ja salaisesta syystä juuri minä olen tässä, tämän perheen kanssa näillä sijoilla. Joku tarkoitus tällä kaikella täytyy olla. Mutta tarvitseeko meidän sitä tietää - tai ymmärtää jotakin tästä hullunmyllystä? Eletään vain kuin viimeistä päivää!

Nyt menen katsomaan vielä poikiani, jotka ovat painuneet yöpuulle. Yritän muistaa, ettei yksikään heidän kanssaan viettämäni hetki tule takaisin. Mitään en voi muuttaa. On vain tämä yksi mahdollisuus.

Väri-iloa!

Aurinko paistaa täydeltä terältä, ja lämpöäkin on parikymmentä astetta, mutta olen viettänyt vappupäivän sisällä tietokoneen äärellä ahkerasti kirjoittaen. Päivänpä valitsin kirjoitustöilleni!

Kävin kuitenkin aamupäivällä kuvaamassa kevään edistymistä. Krookukset ovat pensashanhikkien muodostaman risukasan katveessa hehkeimmillään. Ja jossain päin Suomea ovat lehtipuut jo hiirenkorvalla, eikö vain? Tulevassa kotikylässämme lumikerros on vielä lähes metrin paksuinen! On tämä Suomen luonto ihmeellinen!

Tässä vielä kuva lumitilanteestamme:

Minulla on nyt todellinen koitos edessäni: Muutaman päivän aikana pitäisi osata valita sisustusmateriaalit uuteen kotiimme! Talotehtaalta lähetettiin pari vanerilaatikollista malleja. Toisaalta tällainen rakentamistapa on helppo, kun ei tarvitse kaupoissa juosta ja sen tuhatta tapettia selata. Väreistähän tässäkin on kysymys. Apua!

Merkityksellinen kevät

Sain tämän yllätyksen jo parisen viikkoa sitten Wirkkuu & Tikkuu -blogin Päiviltä. Kiitos oikein paljon, Päivi! Koska seikkailen niin monilla hienoilla seuduilla valtaisassa Blogistanian maassa, en ole osannut päättää tunnustuksen jakamisesta. On niin vaikea valita, joten siirrän päätöstä myöhempään ajankohtaan - jolloin päättäminen on tietysti entistä vaikeampaa!

Meilläpä on kevät. Lumi sulaa silmissä, ja kävelyretkellä takki on pelkkä riesa! Krookukset täplittävät vielä ankean sävyistä pihaa, ja linnut pesimäpuuhissaan pitävät mieletöntä meteliä!

Minulle kevät 2008 tarkoittaa seuraavaa: Perkaan vuosien varrella kertyneen maallisen mammonamme ja lajittelen tarpeelliset ja tarpeettomat tavarat ja muistot. Heitän pois jonninjoutavat rojut ja ajatukset. Koetan miettiä vanhalle kodillemme sopivan myyntisloganin ja samalla päättää uuden kodin sisustukset ja suunnitelmat. On vielä niin paljon tekemistä.

Olemme asuneet tässä talossa pitempään kuin missään. Kahdeksan vuotta on jo saavutus tältä nomadiperheeltä. Vielä en osaa surra, en liioin iloita. Olen taas jäänyt tähän virtaan, joka vie uusien maisemien ja uusien ihmisten luo. Syksyllä näemme, millaisten.

Maniaa

Neulebläähistä seuraavaan: Edellisessä postauksessa tuulettamieni kirjojen lisäksi sain tällä viikolla kaksi Eva Wiechmannin kassikirjaa - oikein oivallista kamaa neule- ja huovutusmanian kiihdyttämiseksi. Hauska yllätys oli, että Eva on suomalainen!

Kirjoja hetken selailtuani huomasinkin jo tutkivani Cascade Yarnsin www-sivuja ja erityisesti Cascade 220 -lankoja, joita Eva käyttää laukuissaan ja kasseissaan. On meinaan värivalikoimaa! Saa nähdä, millainen on tämän stoorin seuraava osa...

Sain noutaa postista myös lankapaketin, jonka tilasin Pirtin Kehräämöstä. Ilman värikarttaa onnistuin arpomaan punaiset vähän huttaan, mutta katsotaan, miten ne toimivat projektissani. Tässä vähän esimakua vappurekvisiitasta:

Minuun iski tänään lankojenjärjestelyvimma: Tein inventaarion, jossa en laskenut kiloja enkä keriä, mutta palautin mieleeni, mitä kaikkea olenkaan vuosien saatossa komeroihini haalinut. Lajittelin langat ja purin yhden punaisen puserontekeleen, johon mitat on otettu ilmeisesti nukesta. Kaksi muuta tekelettä jäi vielä hautumaan. Parempi minäni (Dr Jekyll) piti myös puhuttelun sille toiselle (Mr Hyde), mutta en usko sen auttavan. Tässä kohdassa on pakko tunnustaa, että tilasin myös Cascade 220 -lankoja. En voi mitään itselleni, vaikka tästä maniasta voi olla seurauksena se, että pian ei ole mania edes jokapäiväiseen leipään.

Laitan tähän vielä kuvan Pirtin Kehräämön lankakartasta, joka tuli lankojen mukana. Värejä ei ole tolkuttomasti, mutta kaikki ovat minusta aivan käypiä.

Oikeaoppinen vapaapäivä

Vietän vapaapäivää. Mitähän kunniallisen työssäkäyvän äiti-ihmisen pitäisi vapaapäivänään puuhata? No tietysti siivota ja pestä pyykkiä, laitella ruokia pakastimeen tulevan varalle ja muuta arvokasta kotitaloustyötä. Ja mitä minä teen?

Heräsin puoli kahdeksalta umpi unesta herätyskellon soittoon. Kiireesti hoputin pienokaiseni ylös ja painuin takaisin sänkyyn, jotta saisin vielä hetkisen uinailla. Kun uni ei enää tullut, keitin teet ja lähetin poikaseni kouluun. Luin lehdet ja aloitin nettisurffailun. Blogiseikkailujen ja photoshoppailun jälkeen olen päätynyt oman blogini päivittämiseen.

Minut on kasvatettu tekemään alati työtä. Vaikka olen koko elämäni ajan pyrkinyt eroon syyllisyyden tunteesta, joka minut valtaa aina, kun teen niin sanotusti sitä mikä minusta on kivaa, syyllisyys on ja pysyy. Nytkin koetan selittää itselleni, miten paljon hyödyllistä opin netissä vaeltelemalla ja kirjoja ja lehtiä lukemalla. (Sekasorto viihtyisässä pesässämme hyppii silmilleni minne vain katsonkin.) Seli seli: Minullakin on oikeus viihtyä elämässäni.

Sain eilen osan Book Depositorysta tilaamistani kirjoista: Nicky Epsteinin "Knitting Never Felt Better" ja "Fabulous Felted Bags". Molemmissa on paljon mielenkiintoista kokeiltavaa: Toisessa hauskoja neuleiden muotohuovutuksia, joissa apuna käytetään kaikkea mahdollista alkaen marmorikuulista, napeista ja pähkinöistä aina pingispalloihin; toisessa upeita värikkäitä neulottuja ja huovutettuja laukkuja.

Ai että. Kokeilla pitää. Minulla ei vain juuri nyt ole huovuttamiseen soveltuvia lankoja. Jotta (netti)kauppaan siitä sitten, mars!

Kun sitä Photoshoppia äsken sorkin, onnistuin luomaan kuvakoosteen neljästä Epsteinin suunnittelemasta laukusta, jotka pomppasivat näkökenttääni heti kun aloin selata kirjaa. Kuva oli äsken juuri tässä, mutta en sitä nyt julkaisekaan, koska otan tekijänoikeusasiat aina vakavasti. Mutta katsokaa itse, jos saatte kirjan käsiinne!

Vaikuttaa siltä, että alan pikku hiljaa herätä henkiin. Talviuntako tämä vain olikin? Katsokaapas vielä joulukaktusta tuossa ylempänä. Kun kasvuun lähteneet krookukset ovat jääneet uusien lumien alle, myöhään herännyt joulukaktus kukkii sitäkin hehkeämmin!

PS. Pyykit ovat nyt koneessa peseytymässä.

Kevään merkkejä

Uusi lumi vanhan lumen surma, tietää viisas äitini. Viime yönä sitä taas on tullut, ja koko päivän on jaksanut sataa. Mutta ehkäpä se vanha lumi siellä alla kuitenkin hupenee. Tarkemmin ajatellen: ihan normaalia kevättä.

Erikoista on, että minulla ei ole viime viikkoina ollut lainkaan neulomishaluja. Siinä että useita keskeneräisiä töitä lojuu nurkissa, ei ole mitään outoa, mutta etten edes haaveile uusista! Kaipa tähänkin kummallisuuteen on syynsä: on niin paljon muuta pohdittavaa. Ja sitten tämä kevät. Selkäpiissä hiiviskelee erityinen tunne, kun en oikein tiedä, mitä tuleman pitää. Voi kun saisin pian langan päästä kiinni!

En ole muutamaan viikkoon jaksanut vierailla blogeissakaan, mutta juuri nyt aion lähteä tutkimusmatkalle. Ehkäpä saan sieltä potkun persuuksiin ja puhtia neulomuksiin. Koska niin se vain on: meille neulootikoille neulominen on yhtä tärkeää kuin jokapäiväinen leipä ja uni. Siispä toivotan kaikille unta ja nälkää sekä puikkojen iloista kilinää!

Kevätväsymystä

Tänään on tapahtunut paljon ikävää, masentavaa, kurjaa. Eilinen oli paljon parempi. Toivottavasti huominenkin on. Olen ylen väsynyt elämään juuri nyt. Ilmeisesti on kevättä ilmassa.

Muistan, mitä varten vietämme pääsiäistä. Vanhin lapseni ilmoitti haluavansa erota kirkosta, koska hän ei usko. Minä uskon ja toivotan rauhallista ja hyvää pääsiäistä meille kaikille.

Kotona taas!

Olen ollut ikuisuuden pois Blogistaniasta, tai siltä ainakin tuntuu. Hiihtoloma tuli ja meni taas kerran liian nopeasti. Lunta oli satanut Kiärmeniemen reivikuntaan ja lomasää oli talvinen, mutta lempeä. Loman jälkeen olen ehtinyt heittää yhden mutkan Lappiin ja takaisin, ja pääsiäiseksi lähdemme mummulaan. Ei tässä ehditä sammaloitua!

Neulomusten kanssa olen viettänyt aikaa sen verran, että baskeri ja sormikkaat ovat käyttövalmiit, kun nyt vain saisin lyhennettyä hihat takista, jonka bongasin niille seuralaiseksi. Mariette oli jo aika pitkällä, mutta sitten kimppuuni hyökkäsi huivi, jota aloin tiistaina väkertää Jannesta. Postauksen piristykseksi kuva aloituksesta:

Tämä mallineule pudotettuine silmukoineen on minulle uusi tuttavuus, ja siksi sitä nyt ahnehdin. Inspiraationa olleen huivin ohje löytyy Modasta 5/2007. Teen tästä leveämmän kuin alkuperäisen ohjeen kaulaliina on, mutta lankaa on kyllä koko lailla hintsusti.

Muuten, lahjoitin valkoisen Kisushaalin äidilleni, joka on juuri meillä isän kanssa kyläilemässä. Pääsen kuin pääsenkin tekemään toista Kisua, josta saan sitten jättää ne reunasilmukat pois, kuten huivin valmistuttua jälkiviisastelin.

Kiitos teille kaikille mukaville ihmisille, jotka olette käyneet vierailulla blogissani, lukeneet, katsoneet ja kommentoineet! Tämä kaikki on ollut minulle ylen antoisaa ja inspiroivaa, jos kohta haasteellistakin. Harmittaa vain, kun aikaa kirjoittamiseen ja käsityöhön jää aina vain vähemmän. No, pään sisäinen tietokone hurisee kuitenkin lakkaamatta, ainakin toistaiseksi.

Hei hei helmikuu!

Karkauspäivä alkaa olla illassa. No mitäpä tuosta, pääasia ettei pikkupoikiani ole kukaan kosinut, ja vaikka olisikin, eivät pojat ole suostuneet! Hamekankaita olisi täällä kyllä vaikka kaikille kylän tytöille jakaa.

Huomenna on sitten kevään ensimmäinen päivä, ihan virallisestikin. Oi kevät! Vaihdan viikoksi maisemaa: pääsemme koko perhe yhdessä lomailemaan Kiärmeniemeen. Unelmoin takkatulesta ja punaviinin paahteisesta tuoksusta. Unelmaan kuuluvat, tietysti, myös lanka ja puikot. Koetan saada sormikkaat baskerille kaveriksi ja vielä Marietten alulle. Kävelyretkiä, lunta, hyvää ruokaa. Nam.

Tämä käsi vilkuttaa kaikille mieluisaa maaliskuuta! Palaan Blogistaniaan reilun viikon kuluttua.

Voi tätä elämätä!

Näin se vain menee. Ensimmäinen Vauvani sai tänään kirjeen, jossa hänet kutsutaan opiskelemaan 1000 kilometrin päähän emostaan! Kuka voi uskoa tätä märyämisen määrää! En ymmärrä itsekään. Itkenkö ilosta, ikävästä, pelosta vai pelkästä itkemisen ilosta?

Näin se vain menee, elämä. Kaivoin kotimuseon kätköistä tämän pikkuruisen villapuvun 16 vuoden takaa. Kun silloin uteliaana ja jännittyneinä odotimme Hiirihaukkaa, me kaksi. Mutta Haukka ei itke vaan katsoo hymyillen emoaan, nousee iloisena siivilleen ja vilkuttaa meille korkeudesta. En voi olla muuta kuin onnellinen, jos hän saa sen, mitä haluaa.

Kisushaali ja onnistumisen iloa

Olen yrittänyt kaksi päivää lukea, kirjoittaa ja ajatella. Mikään niistä ei ole onnistunut erityisen hyvin. En jaksa keskittyä, olen levoton ja ärtyisä. Suren muuttoa ja iloitsen siitä samaan aikaan. Viikko on ollut kiireinen, ja olen muilta töiltäni koettanut miettiä uuden kotimme pohjapiirrosta ja sähkösuunnitelmaa. Ensiapukurssillakin olin alkuviikosta. Arvatkaapas, mitä opin vatsaan sattuneesta vammasta? No, että jos suolet tursuvat vatsasta ulos, niitä ei saa mennä tunkemaan takaisin. Noh, opin minä muutakin, elinikäinen oppivainen kun olen.

Sain eilen valmiiksi shaalin, jota esittelin jo aiemmin. Onnistumisen iloakin välillä! Tätä oli mukava tehdä, ja tykkään lopputuloksesta. Kuvat eivät ole häävejä, kun tänään taas oli niin pilvistä, pimeää ja lumisateista. (Enkä ole jaksanut pukeutua ja meikata. Mutta alasti en sentään esiinny!) Inspiraatio löytyi Ravelrystä, jossa tällä mallilla tehtyjä huiveja on paljon. Alkuperäinen ohje on myytävänä Vogue Knitting -lehden kaupassa (store), ja löytyy sieltä hakusanalla cabled-rib shawl. Lanka on Sandnesin Kitten Mohairia luonnonvalkoisena ja puikot numeroa 5. Huivin mitat ovat noin 50 cm x 160 cm. Palmikkokuvio vetää sitä helposti kasaan, mutta eiköhän tuo ajan kanssa ala pysyä.

Mallineuleessa on 2o-2n -ribbineuletta sekä palmikkoja, kuten näkyy. Jos tekisin tämän uudelleen - haa, tällä kertaapa en kuitenkaan pura - en laittaisi kolmen silmukan ainaoikeinreunuksia sivuille. Aaltoilevat reunat voisivat olla ihan veikeät!

Tässä vielä yksi kuva ulkona luonnonvalossa tai pikemminkin helmikuun luonnonhämärässä napattuna. Sisäkuvissa luonnonvalkoinen näyttää aivan kellervältä tai beigeltä ja ulkona todella coolilta!

Nyt jätän lukemisen ja kirjoittamisen (kovan yrittämisen) ja siirryn nojatuoliin veivaamaan uuteen uskoon baskeriani. Se oli jo kerran valmis, mutta on jälleen muuttunut oudosti keskeneräiseksi. Huhuu, onko kuulolla muita samanlaisella metodilla neulovia ja virkkaavia?

Edit: Taas kävi niin, että osassa tekstiä on riviväli 1 ja osassa 1,5. Apua! Täysin hallitsematonta tämäkin, kuten käsityön teko minulle: tekijällä ei ole valtaa, vaan lopputulos on mikä on!

Projektin loppuraportti

Aina ei voi olla onnellinen. Ja toinen totuus: Projekteja ei kannata jättää kovin pitkäksi aikaa roikkumaan, aika nimittäin voi kulkea niiden ohi. Juuri näin kävi tämän shakkipuseron kanssa. Valmistuttuaan yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua aloituksesta se ei kelpaa kenellekään. Kokonsa puolesta se kävisi niin minulle itselleni kuin keskimmäiselle pojallenikin; vuoden, parin kuluttua sitä voisi käyttää myös Vauvani. Mutta kun ei. Mannekeeraamaan suostui kuitenkin poikani, joka saattaisi harkita puseroa mukaan pilkkireissulle tai laskettelurinteeseen lämmikkeeksi.

Tuli tehtyä tämmöisiä onnettomia virheitäkin, joita koetin parsia kasaan. Sen verran olen kasvanut vuosien varrella, etten enää tällaista antaisi tapahtua. (Mutta monta muuta kummallisuutta kyllä, valitettavasti!) Lanka on muuten Daletta; pari kerää vyötteineen löytyi yhden laatikon kätköistä.

Uutena projektina aloitin Smart Tweedistä baskeria, jolle löysin alennusmyynnistä takinkin. Siitä hyvä takki, ettei tarvitse muuta kuin hihoja lyhentää. Sormikkaat kun vielä saisi aikaiseksi, ja näille lumille! Niin, ja se hihojen lyhennys...

PS. Kyllä nämä vehkeet on ihmeellisiä (tai sitten minä olen tosi pölkkypää): Nyt en millään saa tekstiini ykkösriviväliä, paitsi ekassa kappaleessa, kuten näkyy. Katsotaan, mitä tähän kohtaan kirjoittautuu. Tähän asti kaikki on ollutkin onnekasta arpapeliä, ja nyt näyttää uusi, kinkkisempi sessio alkaneen. Argh, että ottaa päähän!

Viikonvaihteen virkistystä

Olin viikonlopun reissussa, pikkuisella hemmottelulomalla siskoni luona Tampereella. Oih, olipa hauska rupatella ja rennosti hölmöillä vanhaan malliin, pitkästä aikaa. Ravintolassa syötiin ja vähän valkoviiniäkin nautittiin, saunottiin, ja ihanan kasvohoidonkin sain. Näkikö joku muuten FST5:lla marraskuussa ruotsalaisen elokuvan Junamatka? Vautsi, mikä vilmi! Se katsottiin vielä lauantai-iltamyöhään siskon kanssa, Fazerin sinisen kera tietenkin.

Kovin pahoja vieroitusoireita neulomisesta ei tullut, joten senkin puoleen kaikki sujui hyvin. Shakkipusero on kuivunut pesun jäljiltä. Seuraava vaihe on yrittää kiskoa se jonkun päälle; minullekin se kyllä mahtuisi, ei siinä mitään, mutta mutta… Keskimmäinen poitsukaiseni lupaili, että pilkkireissulle saattaisi sen ottaa. Muut projektit seisovat, kun tietyt velvollisuudet jyräävät päälle – kuten työssäkäynti ja kotoisat askareet.

Prosessineuloja tikuttaa

Aikamoinen prosessi! Tämä on just sitä, kun ihminen ei osaa lopettaa. Olisihan tässä näitä vaihtoehtoisia lopettamisvuosilukuja ollut. Mutta nyt alkaa loppu häämöttää, nyyh.

Aloitin tämän shakkipuseron (muistaakseni) vuonna 1986. Saattoi olla myös 1987. Tai 1985. Vietin silloin remuisaa ja monin tavoin, nyt kun jälkeenpäin ajattelen, huoletonta opiskelijaelämää. Maailman värit olivat silloin musta, valkoinen, harmaa ja punainen: Opiskelijayksiön sängynpeitteessä ja tyynyissä mustaa; verhoissa lisäksi harmaata ja punaista. Ja sitten se punainen lepakkotuoli, joka nykyään nitisee kesäkotimme olohuoneessa, edelleen punaisena. Mutta huolettomuus kostautuu, näemmä: projektit venyvät.

Keskeneräinen neule on kiertänyt ympäri maailmaa reikäisessä ja nuhjaantuneessa muovikassissa. Yhden talven se vietti omakotitalon takaovella kärsien siellä Pohjois-Suomen paahteet ja pakkaset. Mutta luulenpa, että se valmistuu pian… Tavoitteita pitää ihmisellä olla.

Huom! Kuten kuvasta näkyy, kylpy odottaa maailmanmatkaajaa - sen verran rähjäännytty on.

Pöntsy

Apua, en osaa päättää, milloin lopettaa! Aloitin jo kuudennen kerän Kitteniä, kun palmikkohuivi tuntuu aina vaan liian lyhyeltä. Nyt minua on alkanut jo epäilyttää koko huivi: mitä teen sillä, kun se valmistuu? Mutta prosessineuloja sen kun tikuttaa.

Laitoin lopultakin hapsut Suomen 18647:teen verkkoponchoon. Tämä oli sellainen hätäaputyö, jonka suopaisin joulun ja uudenvuoden välissä mökillä. Tuli kauhea langantuska ja hain kirkonkylän Tokmannista kolme kerää Novitan Karusellia. Langan väri ihastuttaa, mutta 100 % akryyliä tökkii. Tällä kertaa väri kuitenkin voittaa. Luulen että tämä pöntsy näkyy ylläni vielä kuvausten jälkeenkin, vaikka akryyli nostaakin niskavillat kattoa kohti.

Ei tunteita narikkaan

Olen tutkinut koko päivän tunteita. Ei ei, en ole yllättäen kääntynyt sisäänpäin ja alkanut piehtaroida sieluni syövereissä, vaan ihan simppelisti lukenut Daniel Golemanin kirjaa Tunneäly työelämässä. Jälleen kerran olen saanut vahvistusta käsitykseeni siitä, miten vahvasti tunteet vaikuttavat kaikkeen inhimilliseen toimintaan, työnteko mukaan lukien. Kuitenkin edelleen monessa työyhteisössä näyttää olevan vallalla ajatus, että työnteko on vain ja ainoastaan rationaalista toimintaa, josta tunteet on pidettävä kaukana. Minusta on jopa kohtalokasta organisaation menestyksen kannalta, jos tunteiden olemassaoloa ei haluta tai osata hyödyntää. Ja sitä paitsi, kuka meistä voisi heittää tunteet narikkaan työpaikalle tullessaan?

Joudun pian uuden työpaikan hakuun - tai saan mahdollisuuden, miten sen nyt ottaa. Muutto on edessä, uusi koti ja uusi työ. En ole aikoihin tarjonnut itseäni minnekään, ja asiaan ryhtyminen tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Voitteko muuten arvata, mikä työpaikka olisi minulle erityisen mieluinen? Vinkki 1: Siellä on paljon hyllyjä. Vinkki 2: Hyllyissä on paljon muuatta pehmeää materiaalia. Vinkki 3: ...

Tänäänkin olen surffaillut Blogistanian aluevesillä ja löytänyt monta innoituksen lähdettä. Voi voi, kun on niin paljon upeita neulemalleja ja niin vähän aikaa! Nyt yritän rantautua Kitten-huivini pariin; jospa saisin sen kohta valmiiksi. Ja rauhallista lauantai-iltaa…

Kaikenlaisia karvoja

Yösydännä eilisen puolella avasin lankapaketin. Salaa tietenkin, kuten paatuneen lankaholistin kuuluu. Sieltä löytyivät langat Mariette-mohairvillatakkiin, jonka ohje on Suuren Käsityölehden numerossa nro 8/2007. Iskin silmäni malliin heti lehden ilmestyttyä, mutta inspiraatio uusiutui viime viikolla. Saa nähdä, milloin Mohair Lux muuttuu ”mukavan muodikkaaksi” takiksi…

Ja sitten ne muut: Joukossa on muutama kerä Sandnesin Smart Tweediä, josta toivon lakkia ja käsineitä vielä näille lumille. Loput ovat Rovaniemen tuliaisia, heräteostoja tietenkin.


Suunnittelin tuossa, että jos tulee lähiseudulla lankakauppaa myyntiin, taidan ostaa koko kaupan. Ajatelkaapas, mikä autuus: Saan päivät pitkä ahmia silmilläni mitä ihastuttavimpia värejä, hypistellä näpeissäni kaikenlaisia karvoja ja nuuhkia, ah, niin ihania villan tuoksuja. Eikä maksa mitään, eihän?

Toinen päivä

Olen tohkeissani bloggaamisesta. Kaksi kommenttiakin on jo tullut, vau, kiitos teille! Mutta äitikulta, joka on juuri käymässä, masentaa: ”Kaikki ne on menneet sinne wwwpistejonnekin…” Tiedättehän äänensävyn? Että sattuikin tämä vierailu juuri tähän kohtaan innostusta. Mutta ei se mitään, tässä yritetään vain pysyä ajassa.

Blogini on varmasti näin alkuun melko neulevoittoinen. En ole kovin paljoa saanut aikaan tänä talvena, mutta sormet syyhyävät jatkuvasti. Neulominen on oivallista virkistystä tähän aikaan vuodesta. (Milloin ei olisi?!) Juuri nyt on puikoilla hartialiina Kittenistä; toivottavasti se valmistuu tulevan viikonlopun aikana. Sitten yritän pakottautua viimeistelemään muutamat keskeneräiset työt, jotta pääsen hyvillä mielin uusien projektien kimppuun. Ja lankaa piisaa! Kävin viime viikolla Rovaniemellä ja katsastin paikallisen lankakaupan. Saaliiksi sain 1,9 kg Alfaa, Kitteniä, Maijaa ja Jannea. Ja sitten: tänään tuli paketti Tapion kaupasta. Uskallan avata sen vasta, kun äiti on lähtenyt… Katsotaanko huomenna, mitä se sisältää?

Inspiraation tähän huiviin löysin Ravelrysta. Alkuperäinen ohje on Vogue Knitting -lehden talvinumerosta 1999/2000, jota minulla ei tietenkään ole, ja jouduin säheltämään kuvan perusteella. Keskimmäinen poitsukaiseni on alkanut innostua valokuvauksesta, joten tässä tulosta siitäkin harrastuksesta:

Voisiko huivia käyttää myös talvisena valoverhona...