Tyhjässä talossa

Muuttokuorma lähti, ja minä olen aivan rätti, poikki ja väsynyt! Tavarat eivät ihan mahtuneet muuttoautoon ja sen peräkärryyn, joten minä kuljetan loput, sikäli kun ne minunkaan autooni sopivat. Ja minulla on sitten myös peräkärry veneen kuljetusta varten.

Siitä roinasta muuten: Oliko kyydissä sittenkään turhaa tavaraa? Oli suksia, lasketteluvälineitä, metsästys- ja kalastustarvikkeita, kirjoja, lehtiä, lankaa, kankaita, villoja, maalauksia, maalaustarvikkeita, valokuvia, dioja, videoita, vaatteita, astioita, huonekaluja, pelikoneita ja pelejä. Meidän perheen arkea - ja vähän juhlaakin.

Tyhjä talo huokailee. Minä sen sijaan en jaksa nyt herkistellä, koska selkää ja jalkoja särkee ja käsien iho kinnaa ja kutisee luuturätin vääntämisestä. Nukun pikkupoikien huoneessa kuopuksen sängyssä, joka pieneksi jääneenä saa pian uuden nukkujan. Tässä huoneessa pikkupoikani uinuivat noin 2500 yötä; ennen nukahtamistaan näkivät tuon katulampun loisteen.

Muuttoauto alkaa täyttyä. Mitenkähän tässä käy?

Peräkärryyn ahdettiin rytötavarat.

Kukatkin kyytiin!

Puoli yhdeksältä muuttoauton nokka kääntyi pohjoisen suuntaan. Vettä oli satanut koko päivän.

Lasken öitä

Huomisiltana tämä talo on tyhjennetty meistä: meidän tavaroista, muistoista ja monenlaisista tapahtumista kahdeksan vuoden aikana. Tässä talossa on naurettu ja itketty, unelmoitu ja suunniteltu, riidelty ja leikitty. (Nyt itken.) Ehkä tänne kuitenkin jää jotakin meistä - jonkinlainen näkymätön jälki. Näkyviä ainakin on, sen olen huomannut pakatessani. Esimerkiksi tietokonehuoneen parketin ovat pojat jyystäneet melkein kuopalle työtuolin alta!

Olen jo viikkojen ajan hyvästellyt tuttavia liikkuessani kaupoissa ja muualla. En jaksa ajatella enää tätä kaupunkia enkä sen ihmisiä. Ajatukseni ovat jo matkalla pohjoiseen. Muuttoauto lähtee huomisiltana. Siivoan pari päivää ja sitten minäkin suuntaan sinne. Bloggailuun saattaa tulla pitkä tauko jo siitäkin syystä, että Sonera ei ole saanut laajakaistaverkkoaan valmiiksi Hillatien alueella. Ja enpä varmasti muutenkaan ehtisi nyt kirjoittelemaan.

Siitä olen hyvilläni, että roinaa on lähtenyt hyvin kiertoon tästä pesästä. Pojille olen antanut taas yhden tärkeän ohjeen elämää varten: älä osta mitään. Jos saisin aloittaa kaiken alusta, jättäisin esimerkiksi kirjat hankkimatta - saahan niitä kirjastosta! Noin viisikymmentä laatikkoa on täytetty kirjoilla, lehdillä ja kansioilla. Pitäisiköhän joskus alkaa lukeakin? Jos totta puhutaan, luin nuorempana lähes koko ajan, mutta nykyään on elämässä niin paljon muuta tehtävää, ettei aika tahdo riittää. Mottoni tästä eteenpäin: vähemmän tavaraa, enemmän aikaa.

Muuttokiireitä...

No niin. Pihalle on tänään tuotu jättikokoinen vaihtolava, johon on tarkoitus syytää kaikki tarpeettomat roinat ja roskat. Aloitimme "pikkupoikien" huoneesta, josta lähti kaksi jätesäkillistä leluntapaisia ja muita tavaroita, sellaisia, joilla ei aikoihin ole leikitty. Makuuhuoneen yläkomerosta löysin myös vaatteita, joista nypin napit ja jotka panin sitten menemään. Mutta kyllä ihmisellä pitää olla jotain tarpeetontakin - sellaista, joka muistuttaa menneestä, joskus olleista ihmisistä ja tapahtumista. Laitoin kannelliseen muovilaatikkoon talteen mm. ukkini riihipaidan, äitini emäntäkoulussa tekemän kauniin esiliinan, joitakin vauvan vaatteita sekä ison kasan tutteja. Lisää aarteita löytyy kyllä vielä.

Tämä näin alkuun. Muuttolaatikoita tulee huomenna.

Muuten olen ahkeroinut uusintoa Mariette-takista. Hylkäsin alkuperäisen mallin ja aloin säveltää erittäin yksinkertaista aina oikeaa; hihat teen suoraan pyöriöstä alaspäin. Eikä sitten muuta. Schachenmayrin Mohair Lux purkautui hyvin ja neuloutuu uudelleenkin ilman ihmeempiä natinoita. Joitakin pikku pörhöjä on matkan varrella, mutta ne voi kyllä hyväksyä. Väri on ihastuttavan syvä ruskeanpunainen, jota en tosin onnistu kameralla ikuistamaan: tässä se näyttää enemmäkin oranssilta, kun taas edellisen postauksen kuvassa langasta löytyy jopa pinkkejä ja liiloja sävyjä!

Yksi asia kyllä jännittää tässä muutossa. Nyt nimittäin miehelleni paljastuu koko totuus lankavarastoni laajuudesta. Tähän saakka olen onnistunut jemmaamaan lankoja eri puolille taloa kuten toivottoman lankaholistin kuuluukin. Lähes 18 vuoden avioliittomme aikana olen tämän puolen itsestäni pystynyt häneltä kätkemään.

Takaisin elämään

Viimeinen postaukseni oli ennen juhannusta. Kesäloma oli, ja kaikenlaista tehtiin ja touhuttiin, mutta ei sittenkään tarpeeksi. Tai ehkä kuitenkin liikaa? Tämä loma oli ikävin pitkiin aikoihin.

Nyt stressit alkavat helpottaa. Kerron vähän, kuvien kera: Saimme myytyä talomme, joten siitä asiasta ei ole enempää huolta. Hienoista haikeutta on kuitenkin ilmassa, sillä muuttopäivä on jo parin viikon kuluttua, ja tämä kahdeksan vuotta kestänyt vaihe päättyy lopullisesti. Olen kuljeskellut talossamme ja pihalla ja muistellut noita vuosia, jotka ovat vierineet uskomatonta vauhtia.



Vietimme mökillä kolme viikkoa heinäkuun alusta. Säät olivat, mitä olivat - siitä ei sen enempää. Nuorempana kesälomasäillä oli enemmän merkitystä, mutta nyt tärkeintä on itse loma - se, että saa hetken aikaa olla ja hengittää kaikista pakoista vapaana. Niin olikin kolme viikkoa, mutta energia ei vielä siitä palautunut. Neuloin kuitenkin muutamia keskeneräisiä töitä valmiiksi sen jälkeen, kun sain taisteltua itseni vapaaksi ikkunanpesupakosta ja muusta orjuuttavasta. Jannesta tein huivin, josta pidän kovasti. Kuvassa se on männyn kaulassa, mutta minä kietoudun siihen kuin metsän syliin. Turvallista.

Jos olisin puu, olisin mänty. Pidän myös koivusta (ja sen kuiskeesta kesäisinä iltapäivinä), mutta kaiken maailman eksoottisia puita tyydyn katsomaan ja ihailemaan kauempaa. Mökin ympärillä meillä on paljon jykeviä ja vakaita honkia lapsineen. Hiukkasen niitä piti harventaa, jotta jälkeen jäävillä olisi tilaa ja valoa kasvaa. Mieheni oli metsurina, ja minä huolehdin taiteellisen vaikutelman säilymisestä. Tässä mietin juuri, mitä puustosta pitäisi karsia (ja mitä elämästä, joka juuri nyt on melkoisessa taitekohdassa):

Mariette-jakku valmistui loman aikana. Pingoittelin sitä yläkerran vieraspatjoilla useaankin otteeseen, mutta en millään saanut siihen sellaista muotoa ja kokoa, että voisin sen ihan oikeasti pukea ylleni. Siis turhaa, oi, turhaa, oli tämäkin taas! Kuvassa jakku näyttää varsin kivalta, mutta purin sen pois tästä elämästä. Mohair Lux on upea lanka, ja varsinkin, kun se purkautuu sen enempiä nykimättä. Uusi jakku on työn alla. Näin mänty sitkeä...

Tänä vuonna muuten kasvit kukkivat todella myöhään. Tässä valoa tähän himmeään perjantai-iltapäivään, keltaisia kurjenmiekkoja perennapenkistäni, joka ei oikeastaan enää minun olekaan:

Kotiin palattuamme ompelin kasaan jo kuukausia sitten valmistuneen lepakkohihaisen neuleen. Se on Seiskaveikkaa, josta en lankana enää nykyään niin kovin perusta, mutta jostakin syystä nämä värit iskivät sieluuni. Vauvaseni 12 vee kuvasi neuleen ylläni. Hankin viime viikolla Isoaveljeä samoissa sävyissä aikeena suopaista siitä pitkä takki syksyksi. Sen päivän kun vain näkisi! Mutta syksy tulee varmasti.

Yksi merkittävimmistä uutisista tänä kesänä on se, ettei esikoiseni sittenkään vielä muuta kotoa. Iloitsen siitä suuresti, vaikka olinkin jo tottunut ajatukseen poikasen kotoa lentämisestä. Hän on nyt opiskellut kolme viikon jaksoa Päivölässä ja yksi viikko on vielä jäljellä, mutta tänään hän ilmoitti lopullisena päätöksenään, ettei hän jatka siellä syksyllä. Joten hän muuttaa mukanamme pohjoiseen! Olen tästä äärettömän kiitollinen, osin itsekkäistä syistä ja osin hänen puolestaan. Ikävöin häntä kovasti ja samalla näen, ettei hän ole kasvanut vielä valmiiksi lähtemään itsenäiseen elämään. Kesäkurssit uusine kavereineen ja risteily junilla ympäri Suomea ovat tehneet kuitenkin erittäin hyvää nuorelle miehelle.

Lopuksi vielä pieni, suloinen muisto tästä kesästä: Rantasaunamme välikattoon oli oravaäiti laittanut pesänsä. (Sama luontokappale oli myös jyrsinyt silikonitiivisteet lähes kaikista päätalon ikkunoista.) Yhtenä saunailtana yksi poikasista oli päättänyt lähteä tutustumaan ulkomaailmaan, mutta ei kyennyt nousemaan takaisin pesäänsä hirsiseinää pitkin. Siinä se poukkoili ympäriinsä surkeasti äännellen, emoaan apuun kutsuen. Emo varmasti kuuli hätähuudot, mutta ei rohjennut lähestyä, koska saunojat ja valokuvaaja heiluivat uteliaina poikasen ympärillä. Koettipa pienokainen ihmislapsenkin apuun turvautua!

Kun saunojat lopulta jättivät pienoisen rauhaan, nouti oravaemo lapsensa takaisin pesän suojiin.

Tähän päätän kesäkatsauksen. Nyt kun elämän kuviot alkavat taas selkiintyä, energiakin palautuu nuutuneeseen olemukseeni. Mikäpä tässä on ollessa: ihmisemo kaikki pennut kainalossaan vaihtaa pesää, jonka poikasten isä on kesän aikana rakentanut. Asiat järjestyvät aina, kyllähän minä sen tiesinkin, mutta joka hetki ei vain jaksa uskoa.