Näin se vain menee. Ensimmäinen Vauvani sai tänään kirjeen, jossa hänet kutsutaan opiskelemaan 1000 kilometrin päähän emostaan! Kuka voi uskoa tätä märyämisen määrää! En ymmärrä itsekään. Itkenkö ilosta, ikävästä, pelosta vai pelkästä itkemisen ilosta?
Näin se vain menee, elämä. Kaivoin kotimuseon kätköistä tämän pikkuruisen villapuvun 16 vuoden takaa. Kun silloin uteliaana ja jännittyneinä odotimme Hiirihaukkaa, me kaksi. Mutta Haukka ei itke vaan katsoo hymyillen emoaan, nousee iloisena siivilleen ja vilkuttaa meille korkeudesta. En voi olla muuta kuin onnellinen, jos hän saa sen, mitä haluaa.
9 kommenttia:
Minä voin uskoa !!! Mutta kaikesta märyämisestä huolimatta, ONNEA poikasen opiskelupaikalle :)
Ymmärrän ja myötäelän. Onnea kuitenkin poikaselle!!
Maritta ja Päivi, kiitos onnitteluista ja myötäelämisestä!
Kyllä kai tähänkin tottuu. Mutta totisesti järkyttää ajatus, että ensi kesän jälkeen mikään ei ole kuin ennen: Olemme muuttaneet Lappiin ja lapsi on lähtenyt opiskelemaan. Niin että carpe diem!
Kyselit Ilun kaupasta. Osoite on: http://www.handu.fi/ Linkitin minä tuon osoitteen johonkin kohtaan omassa postauksessanikin. Tuosta osoitteesta pääsee sekä Ilun blogiin että kauppaan.
Kaikenlaiseen törmää, kun aikansa lueskelee eri neuleblogeja :D Houkutuksia ainakin löytyy ihan liikaa.
Onnea poikasen opiskelupaikan saamisen johdosta!
Kiitos Tess! Olihan se linkki siellä, en vain huomannut sitä kun olin niin sekaisin.
Kävin Ilun kaupassa ja odotan huomista rysäystä.
Kiitos kommentista ja ihanan näköinen huivi sulla edellisessä kirjoituksessa. Niinpä ne poikaset lähtee, vaan ei meillä vielä. Tyttönen voi lähteäkin syksyllä, kun kirjoittaa nyt keväällä.
Kiitos Pirjo!
Niinhän se oikein menee, että poikaset lentävät pesästään, mutta näin pian...? Mutta se tässä on positiivista, että poika tosiaankin tietää, mitä tahtoo.
Haaveilen edelleenkin mohairbaskerista, jollaisia näin blogissasi, mutta taitaapi jäädä ensi syksyyn.
Eihän lapset ole meillä kuin lainassa... aika aikaansa kutakin. Pakko niistä pienistä ihanista ihmisistä on joskus laskea irti, vaikka ei haluaisi! Kaikesta huolimatta he ovat aina meidän äitien pienokaisia.
Meillä oli sama tilanne viime syksynä. Poikanen nousi omille ja sinisille siiville ja lensi. Kyllä se oli vaikeaa, mutta hänkin todella tiesi, mitä tahtoi.
Lähetä kommentti