Toukokuu on pian ohi, ja olen saanut aikaan vain yhden säälittävän postauksen. Joten nyt yritän parantaa hieman. Juuri nyt tapahtuu niin paljon, että minulla on kova työ pitää raamini kasassa: on tämä muutto, uuden työpaikan etsintä, lapsen kotoa lähtö, opiskelu. Tuntuu, etten ole aiemmin näin hankalaan kohtaan tullutkaan. Siksi kai kirjoittaminenkin on niin vaikeaa.
Enoni, äitini kaksoisveli, haudataan lauantaina. Hänen lähtönsä ei ollut yllätys, mutta tuntuu silti niin kovin oudolta. Meitä serkuksia kokoontuu hautajaisiin, ja väkisinkin tulee mieleen, että yksi sukupolvi on siirtymässä pois. Sitten on meidän vuoromme. Aika on mennyt niin nopeasti. Joskus toivon, että saisin palata alkuun: mitä kaikkea tekisinkään toisin! Mutta voisinko sittenkään? Osaisinko, haluaisinko?
Ehkä kaiken pitikin mennä juuri näin. Jostakin oudosta ja salaisesta syystä juuri minä olen tässä, tämän perheen kanssa näillä sijoilla. Joku tarkoitus tällä kaikella täytyy olla. Mutta tarvitseeko meidän sitä tietää - tai ymmärtää jotakin tästä hullunmyllystä? Eletään vain kuin viimeistä päivää!
Nyt menen katsomaan vielä poikiani, jotka ovat painuneet yöpuulle. Yritän muistaa, ettei yksikään heidän kanssaan viettämäni hetki tule takaisin. Mitään en voi muuttaa. On vain tämä yksi mahdollisuus.
Nyt menen katsomaan vielä poikiani, jotka ovat painuneet yöpuulle. Yritän muistaa, ettei yksikään heidän kanssaan viettämäni hetki tule takaisin. Mitään en voi muuttaa. On vain tämä yksi mahdollisuus.
3 kommenttia:
Samoja mietteitä on minullakin ollut ja on edelleen. Vaikea viime vuosi sai aikaan varsinaisen ajatusryöpyn. Lieneekö keski-iän kriisi ;)
Marjutj! Kai se on luonnollista, että tietyssä iässä alamme pohtia, mitä on tullut tehtyä ja mitä vielä voisi tehdä. Ja lisäksi monia muita kysymyksiä... Omien vanhempien ikääntyminen, lasten kasvaminen ja kaikki muu. Kun vielä lisäksi tulee hyvin olennaisia elämänmuutoksia, ei ole ihmekään, että sormi menee suuhun :)
Jokainen hetki on ainutkertainen!
Lähetä kommentti