Näyttää siltä, että bloggaamiseni rytmi on teksti per kuukausi. Tällaiseksi tämä on nyt muotoutunut, vaikka haluaisin olla aktiivisempi. Minulle on kertynyt niin paljon (ansio)töitä, että kotitöiden ja muutaman muun askareen jälkeen ylimääräistä aikaa ei juuri jää. Tulkkaan ja käännän 40 tuntia viikossa ja opetan yhdeksän tuntia. Siihen päälle tulevat vielä opetuksen suunnittelutunnit. Mutta näin se vain on: kun ei ole vakituista työtä, pitää kaikki tarjoukset ottaa vastaan ja koettaa jaksaa.
Anoppini hautajaiset ovat kahden viikon kuluttua. Vaikka emme olleet kovin läheisiä, ajattelen häntä joka päivä. Tuntuu oudolta, kun hän on poissa. En osaa selittää: tunne liittyy siihen, miten lopullinen ero kuolema on. Ja miten paljon meistä kuitenkin tänne jää... Niinkuin nuo kolme poikaa, jotka vielä pitkään kulkevat mummin heille neulomissa sukissa. Tällaisina hetkinä tuntuisi oikealta hidastaa vähän ja katsoa mieluummin taaksepäin sen sijaan, että kovin tarkkaan ja huolestuneena pohtisi tulevaisuutta. Sieltä jostakin vuosien takaa saattaisi löytyä voimaa ja viisautta tehdä oikeita ratkaisuja tulevia päiviä varten.
