Hei hei helmikuu!

Karkauspäivä alkaa olla illassa. No mitäpä tuosta, pääasia ettei pikkupoikiani ole kukaan kosinut, ja vaikka olisikin, eivät pojat ole suostuneet! Hamekankaita olisi täällä kyllä vaikka kaikille kylän tytöille jakaa.

Huomenna on sitten kevään ensimmäinen päivä, ihan virallisestikin. Oi kevät! Vaihdan viikoksi maisemaa: pääsemme koko perhe yhdessä lomailemaan Kiärmeniemeen. Unelmoin takkatulesta ja punaviinin paahteisesta tuoksusta. Unelmaan kuuluvat, tietysti, myös lanka ja puikot. Koetan saada sormikkaat baskerille kaveriksi ja vielä Marietten alulle. Kävelyretkiä, lunta, hyvää ruokaa. Nam.

Tämä käsi vilkuttaa kaikille mieluisaa maaliskuuta! Palaan Blogistaniaan reilun viikon kuluttua.

Voi tätä elämätä!

Näin se vain menee. Ensimmäinen Vauvani sai tänään kirjeen, jossa hänet kutsutaan opiskelemaan 1000 kilometrin päähän emostaan! Kuka voi uskoa tätä märyämisen määrää! En ymmärrä itsekään. Itkenkö ilosta, ikävästä, pelosta vai pelkästä itkemisen ilosta?

Näin se vain menee, elämä. Kaivoin kotimuseon kätköistä tämän pikkuruisen villapuvun 16 vuoden takaa. Kun silloin uteliaana ja jännittyneinä odotimme Hiirihaukkaa, me kaksi. Mutta Haukka ei itke vaan katsoo hymyillen emoaan, nousee iloisena siivilleen ja vilkuttaa meille korkeudesta. En voi olla muuta kuin onnellinen, jos hän saa sen, mitä haluaa.

Kisushaali ja onnistumisen iloa

Olen yrittänyt kaksi päivää lukea, kirjoittaa ja ajatella. Mikään niistä ei ole onnistunut erityisen hyvin. En jaksa keskittyä, olen levoton ja ärtyisä. Suren muuttoa ja iloitsen siitä samaan aikaan. Viikko on ollut kiireinen, ja olen muilta töiltäni koettanut miettiä uuden kotimme pohjapiirrosta ja sähkösuunnitelmaa. Ensiapukurssillakin olin alkuviikosta. Arvatkaapas, mitä opin vatsaan sattuneesta vammasta? No, että jos suolet tursuvat vatsasta ulos, niitä ei saa mennä tunkemaan takaisin. Noh, opin minä muutakin, elinikäinen oppivainen kun olen.

Sain eilen valmiiksi shaalin, jota esittelin jo aiemmin. Onnistumisen iloakin välillä! Tätä oli mukava tehdä, ja tykkään lopputuloksesta. Kuvat eivät ole häävejä, kun tänään taas oli niin pilvistä, pimeää ja lumisateista. (Enkä ole jaksanut pukeutua ja meikata. Mutta alasti en sentään esiinny!) Inspiraatio löytyi Ravelrystä, jossa tällä mallilla tehtyjä huiveja on paljon. Alkuperäinen ohje on myytävänä Vogue Knitting -lehden kaupassa (store), ja löytyy sieltä hakusanalla cabled-rib shawl. Lanka on Sandnesin Kitten Mohairia luonnonvalkoisena ja puikot numeroa 5. Huivin mitat ovat noin 50 cm x 160 cm. Palmikkokuvio vetää sitä helposti kasaan, mutta eiköhän tuo ajan kanssa ala pysyä.

Mallineuleessa on 2o-2n -ribbineuletta sekä palmikkoja, kuten näkyy. Jos tekisin tämän uudelleen - haa, tällä kertaapa en kuitenkaan pura - en laittaisi kolmen silmukan ainaoikeinreunuksia sivuille. Aaltoilevat reunat voisivat olla ihan veikeät!

Tässä vielä yksi kuva ulkona luonnonvalossa tai pikemminkin helmikuun luonnonhämärässä napattuna. Sisäkuvissa luonnonvalkoinen näyttää aivan kellervältä tai beigeltä ja ulkona todella coolilta!

Nyt jätän lukemisen ja kirjoittamisen (kovan yrittämisen) ja siirryn nojatuoliin veivaamaan uuteen uskoon baskeriani. Se oli jo kerran valmis, mutta on jälleen muuttunut oudosti keskeneräiseksi. Huhuu, onko kuulolla muita samanlaisella metodilla neulovia ja virkkaavia?

Edit: Taas kävi niin, että osassa tekstiä on riviväli 1 ja osassa 1,5. Apua! Täysin hallitsematonta tämäkin, kuten käsityön teko minulle: tekijällä ei ole valtaa, vaan lopputulos on mikä on!

Projektin loppuraportti

Aina ei voi olla onnellinen. Ja toinen totuus: Projekteja ei kannata jättää kovin pitkäksi aikaa roikkumaan, aika nimittäin voi kulkea niiden ohi. Juuri näin kävi tämän shakkipuseron kanssa. Valmistuttuaan yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua aloituksesta se ei kelpaa kenellekään. Kokonsa puolesta se kävisi niin minulle itselleni kuin keskimmäiselle pojallenikin; vuoden, parin kuluttua sitä voisi käyttää myös Vauvani. Mutta kun ei. Mannekeeraamaan suostui kuitenkin poikani, joka saattaisi harkita puseroa mukaan pilkkireissulle tai laskettelurinteeseen lämmikkeeksi.

Tuli tehtyä tämmöisiä onnettomia virheitäkin, joita koetin parsia kasaan. Sen verran olen kasvanut vuosien varrella, etten enää tällaista antaisi tapahtua. (Mutta monta muuta kummallisuutta kyllä, valitettavasti!) Lanka on muuten Daletta; pari kerää vyötteineen löytyi yhden laatikon kätköistä.

Uutena projektina aloitin Smart Tweedistä baskeria, jolle löysin alennusmyynnistä takinkin. Siitä hyvä takki, ettei tarvitse muuta kuin hihoja lyhentää. Sormikkaat kun vielä saisi aikaiseksi, ja näille lumille! Niin, ja se hihojen lyhennys...

PS. Kyllä nämä vehkeet on ihmeellisiä (tai sitten minä olen tosi pölkkypää): Nyt en millään saa tekstiini ykkösriviväliä, paitsi ekassa kappaleessa, kuten näkyy. Katsotaan, mitä tähän kohtaan kirjoittautuu. Tähän asti kaikki on ollutkin onnekasta arpapeliä, ja nyt näyttää uusi, kinkkisempi sessio alkaneen. Argh, että ottaa päähän!

Viikonvaihteen virkistystä

Olin viikonlopun reissussa, pikkuisella hemmottelulomalla siskoni luona Tampereella. Oih, olipa hauska rupatella ja rennosti hölmöillä vanhaan malliin, pitkästä aikaa. Ravintolassa syötiin ja vähän valkoviiniäkin nautittiin, saunottiin, ja ihanan kasvohoidonkin sain. Näkikö joku muuten FST5:lla marraskuussa ruotsalaisen elokuvan Junamatka? Vautsi, mikä vilmi! Se katsottiin vielä lauantai-iltamyöhään siskon kanssa, Fazerin sinisen kera tietenkin.

Kovin pahoja vieroitusoireita neulomisesta ei tullut, joten senkin puoleen kaikki sujui hyvin. Shakkipusero on kuivunut pesun jäljiltä. Seuraava vaihe on yrittää kiskoa se jonkun päälle; minullekin se kyllä mahtuisi, ei siinä mitään, mutta mutta… Keskimmäinen poitsukaiseni lupaili, että pilkkireissulle saattaisi sen ottaa. Muut projektit seisovat, kun tietyt velvollisuudet jyräävät päälle – kuten työssäkäynti ja kotoisat askareet.

Prosessineuloja tikuttaa

Aikamoinen prosessi! Tämä on just sitä, kun ihminen ei osaa lopettaa. Olisihan tässä näitä vaihtoehtoisia lopettamisvuosilukuja ollut. Mutta nyt alkaa loppu häämöttää, nyyh.

Aloitin tämän shakkipuseron (muistaakseni) vuonna 1986. Saattoi olla myös 1987. Tai 1985. Vietin silloin remuisaa ja monin tavoin, nyt kun jälkeenpäin ajattelen, huoletonta opiskelijaelämää. Maailman värit olivat silloin musta, valkoinen, harmaa ja punainen: Opiskelijayksiön sängynpeitteessä ja tyynyissä mustaa; verhoissa lisäksi harmaata ja punaista. Ja sitten se punainen lepakkotuoli, joka nykyään nitisee kesäkotimme olohuoneessa, edelleen punaisena. Mutta huolettomuus kostautuu, näemmä: projektit venyvät.

Keskeneräinen neule on kiertänyt ympäri maailmaa reikäisessä ja nuhjaantuneessa muovikassissa. Yhden talven se vietti omakotitalon takaovella kärsien siellä Pohjois-Suomen paahteet ja pakkaset. Mutta luulenpa, että se valmistuu pian… Tavoitteita pitää ihmisellä olla.

Huom! Kuten kuvasta näkyy, kylpy odottaa maailmanmatkaajaa - sen verran rähjäännytty on.

Pöntsy

Apua, en osaa päättää, milloin lopettaa! Aloitin jo kuudennen kerän Kitteniä, kun palmikkohuivi tuntuu aina vaan liian lyhyeltä. Nyt minua on alkanut jo epäilyttää koko huivi: mitä teen sillä, kun se valmistuu? Mutta prosessineuloja sen kun tikuttaa.

Laitoin lopultakin hapsut Suomen 18647:teen verkkoponchoon. Tämä oli sellainen hätäaputyö, jonka suopaisin joulun ja uudenvuoden välissä mökillä. Tuli kauhea langantuska ja hain kirkonkylän Tokmannista kolme kerää Novitan Karusellia. Langan väri ihastuttaa, mutta 100 % akryyliä tökkii. Tällä kertaa väri kuitenkin voittaa. Luulen että tämä pöntsy näkyy ylläni vielä kuvausten jälkeenkin, vaikka akryyli nostaakin niskavillat kattoa kohti.

Ei tunteita narikkaan

Olen tutkinut koko päivän tunteita. Ei ei, en ole yllättäen kääntynyt sisäänpäin ja alkanut piehtaroida sieluni syövereissä, vaan ihan simppelisti lukenut Daniel Golemanin kirjaa Tunneäly työelämässä. Jälleen kerran olen saanut vahvistusta käsitykseeni siitä, miten vahvasti tunteet vaikuttavat kaikkeen inhimilliseen toimintaan, työnteko mukaan lukien. Kuitenkin edelleen monessa työyhteisössä näyttää olevan vallalla ajatus, että työnteko on vain ja ainoastaan rationaalista toimintaa, josta tunteet on pidettävä kaukana. Minusta on jopa kohtalokasta organisaation menestyksen kannalta, jos tunteiden olemassaoloa ei haluta tai osata hyödyntää. Ja sitä paitsi, kuka meistä voisi heittää tunteet narikkaan työpaikalle tullessaan?

Joudun pian uuden työpaikan hakuun - tai saan mahdollisuuden, miten sen nyt ottaa. Muutto on edessä, uusi koti ja uusi työ. En ole aikoihin tarjonnut itseäni minnekään, ja asiaan ryhtyminen tuntuu jotenkin vaivalloiselta. Voitteko muuten arvata, mikä työpaikka olisi minulle erityisen mieluinen? Vinkki 1: Siellä on paljon hyllyjä. Vinkki 2: Hyllyissä on paljon muuatta pehmeää materiaalia. Vinkki 3: ...

Tänäänkin olen surffaillut Blogistanian aluevesillä ja löytänyt monta innoituksen lähdettä. Voi voi, kun on niin paljon upeita neulemalleja ja niin vähän aikaa! Nyt yritän rantautua Kitten-huivini pariin; jospa saisin sen kohta valmiiksi. Ja rauhallista lauantai-iltaa…